— Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen. Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.
Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi, karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:
— Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.
— Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.
— Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.
Minna nauroi hilpeästi.
— Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?
Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.
Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.