Minna loi harmistuneen katseen itsetietoiseen ylioppilaaseen ja toisen, vetoavan Mooses herraan, joka tanakkana ja lempeänä pää vinossa istui tuolillaan.
— Setä, kuiskasi hän, — sinä lupasit auttaa Markia.
Mooses herra yskäisi pari kertaa ja ryhtyi harvakseen puhumaan silmät maahan luotuina.
— Minun mielestäni Mark voi vielä ainakin vuoden olla täällä meillä. Jos hän olisi oma poikamme, emme häntä niin varhain lähettäisi palvelukseen vieraisiin.
— Oma poikamme! Elviira rouvan ääni oli masentava. — Meidän poikamme ei koskaan vinguttaisi viulua. Marttinen on luvannut ottaa hänet puotiinsa, ja sinne hän saa mennä.
Mooses loi haileansinisistä silmistään tyynen katseen vaimoonsa. Hänen hyvänsuovilla kasvoillaan asui luja päättäväisyys.
— Ei poika nyt vielä mene minnekään. Ja jos Minna tahtoo pari kertaa viikossa soittaa hänen kanssaan, ei se minusta haittaa. Saamme silloin mekin kodissamme kuulla vähän soitantoa. Miksi meillä muuten on soittokone? Niin kallis kapinekin vielä.
Elviira rouvan suu oli kuin kapea viiva, mutta hän ei enää vastustanut. Kun Mooses kerran asettui takajaloilleen, oli turha panna vastaan. Se ei tapahtunut usein, mutta silloin hänen täytyi saada tahtonsa perille.
— No niin, Mooses hyvä, sanoi hän kylmällä äänellä, — sinä olet isäntä talossa. Mutta muista varotustani, jos pojasta tulee heittiö vielä kerran elämässä.
— Oi täti kulta, sanoi Minna iloisesti, — hän on niin kelpo poika, ei hänestä heittiötä tule. Kyllä tädin hyvät opetukset häneen sen verran vaikuttavat. Ja sedän esimerkki.