Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken epäröityään.
Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti. Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.
— Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi vieraille antaa. — Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.
He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai olla keittiöapulaisena.
— Kuka tarjoilee, kun kaikki palvelijat ovat ulkotöissä? kysyi Liisi.
— Minä, kuului Martan vastaus.
— Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi, jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.
— Niin, ei se mitenkään ole soveliasta, säesti Liisi Tyyraa.
— En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.
— Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.