— Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole soma?
Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.
— Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.
— Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra heittäen ikkunan selälleen.
Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:
— Martta! — Mitäs — — —
Mutta jotenkin kovakourainen nipistys Tyyran sormista sai hänet vaikenemaan.
Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän hassunkurinen.
Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat lientä. Siinä oli omituinen maku.
Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.