— Mitä kumman maustetta Martta oli sekoittanut liemeen? Se oli ilkeätä.
Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa syrjään.
Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut, kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.
Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti sanoo maistaessaan lientä!
Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.
Mikä oli tämä maku liemessä?
Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!
Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.
— Liisi, kiilloititko hopeat ammoniakilla?
— En, sanoi Liisi, bentsiinillä. Eikö niin pitänyt olla?