Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät.
— Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin läheisiä sukulaisia.
— He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.
— Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.
Taaskin loi Anna kysyvän katseen, miltei surullisen, sukulaiseensa.
Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti, että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin — korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää, elämänkauneutta rakastavaa väkeä.
— Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen, katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian, asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa, ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa, joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas — hän taisteli vimmatun lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla — oli Saksassa suorittanut insinööritutkinnon — ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen tarinansa.
Fred Hassel läheni nyt heitä.
— Eikö ole aika lähteä? kysyi hän.
— Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. — Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.