— Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.
Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.
Oli helteinen päivä ja poika näytti väsyneeltä.
— Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa. Kunpa olisi edes kirnupiimää.
Pappilan rakennukset huomatessaan hän kiirehti askeleitaan.
— Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä menen ja pyydän juotavaa.
Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.
— Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.
— Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.
Ulla kääntyi pojan puoleen.