— Lotta pelästyi Riikkaa, selitti hän hämillään.
— Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän, niin pahasti säikähdin.
Isä katseli tyttöihin kysyvästi.
— Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin katto. Minä luulin, että se oli kummitus.
— Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. — Ei minua kukaan tähän asti ole kummitukseksi haukkunut.
— Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar, joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. — Lotti, mene nukkumaan, ihanhan sinä vieläkin vapiset.
— Oletpa sinä, Ulla, koko älyniekka, sanoi isä purevasti.
— Lotti on hirveä pelkuri, mutisi Ulla. Hänen huulensa vapisivat.
— Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.
"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.