Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin — hän oli kyllä sen huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista kummituksista ja muista.
Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala. Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla jonnekin — esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.
Mahtoiko siellä olla pajuja? Ja lirisevä puro? —
Mitäs jos lähtisi katsomaan!
Ulla kapusi mäkeä ylös.
— Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot! Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.
Ja äidin surua ajatellessaan Ulla alkoi itsekin itkeä.
Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kukerrus.
Ja tuolla — Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat ihastuksesta.
Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston — siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. —