Ullan kädet olivat painuneet ristiin.
Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento.
Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.
Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle.
— Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä.
Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen.
— Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.
TOINEN LUKU
Oli kirkas sunnuntai — huhtikuun viimeinen — kun Pikkupappilasta oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla olivat lapset liikkeellä ja touhussa.