Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä, keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.
— Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse viedä pojan Sarvimäkeen.
Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa, kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.
— Me emme enää koskaan saa niin mojoa renkipoikaa, valitti Kaarlo.
— Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. — Rikkaruohot ne tosin olivat kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.
Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan pastorin rinnalle.
— Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä oikein herrasvaatteissakaan.
Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle pappilan väelle.
— Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. — Ratsastan Aiaalla tai tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.
He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä heiniä tehden.