— Saanko sanoa heille hyvästi? kysyi Henrik.
Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli. Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle paronille.
Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.
Täytyikö maailmassa aina olla niin?
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.
Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.
Kesätuuli kohotti ikkunaverhoja.
— Ei, sanoi Mark, — tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä ulkona, tahdon nauraa ja juosta.
— Niin minäkin oikeastaan tahtoisin, Mark, sanoi Minna.