Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.
On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse metsään kuljeksimaan.
Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi. Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.
Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu sanovan Minnalle:
— Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.
— Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. — Naimi sen lisäksi on niin käytännöllinen.
Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden ääressä ja itkee.
Voiko sellaista ymmärtää?
Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."
Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat istuessaan kuutamossa tai hämärissä.