Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.
— Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä kalveten:
— Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?
— Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. — Martan itku oli aina erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.
Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän kärsivällisesti odotti.
— Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään hetken aikaa. — Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta — tiedäthän — viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.
— Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!
— Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta. Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita, kirjoittaa hän.
Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin lattialla.
— Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen — nämä ikuiset rahahuolet. On hirveätä olla riippuvainen rahoista.