Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.
"Herra olkoon teidän kanssanne", messusi pastori.
Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen. Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä ne ovat, rukoilevat isän puolesta.
Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla kaukaiseksi, miltei pyhäksi.
Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.
Äiti itki!
Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä syvemmin.
Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring, vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli varattu kaikille perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.