Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.
"Rukoilkaamme."
Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.
Jumala suojelkoon häntä, suojelkoon kotiamme ja lapsiamme.
Äiti vaipui hiljaiseen rukoukseen.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.
— Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä pastorin rouvalle. — Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne tahdottiin.
Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.
— Siunatkoon, ihan kuin Herran enkeli, kuiskasi joku.
Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.