— Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa vieraita tervetulleiksi.
— Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.
Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat, joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä suojaavat matot oli pois riistetty.
Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.
Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan, seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell, Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla vihannoivat kameliat ja geraniumit — kaikki oli entisellään.
Kristiina tätikin — kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen elämästään — oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä, onnellisina päivinä.
— Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.
Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin olkapäälle.
— Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik iloisesti kohottaen käden huulilleen.
Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja — kaikki oli kotoista ja ennen nähtyä.