Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän, Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä, aikaisin kuollesta Carl Gustavista.
Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.
— Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.
Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:
— Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?
— Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.
— Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä, niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?
— Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.
— Hiukan huolia! Rahahuoliako?
Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton teeskentelemään ja oi — olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa Kristiina tädille.