Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.
Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.
Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään. Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja Mattlinilta tai tädiltä?
Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin hän itse teki sen.
Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.
Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen, avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:
— Äiti, äiti, tule pian tänne.
Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.
— Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.
— Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. — Mutta kuka sen on tehnyt? Ja meidän tietämättämme.