Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun elokuun viimeisenä päivänä.
Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja, värjättiin ja parsittiin.
Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian vuosilukuja ja maantietoa.
Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.
Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:
— Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: — Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.
Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa kuulustaa toisen tietoja.
Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut, Noora oli saanut monta ihailijaa ja — taivas, kuinka me täällä Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.
— Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä, ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju, rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin, se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin oloihin.
— Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään meille, joiden tulee edustaa.