Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat. — Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä ainesta.
Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä, toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.
Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.
— Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä meille pariksi päiväksi.
Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.
— Heikki, minun leijani on rikki. — Sinun pitää korjata laivani, Heikki. — Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?
Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.
— Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset ratsastamaan.
Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.
— Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet kuljetti.