— Varmaankin, kuului vanhan neidin kuiva vastaus.
Paistin aikana kohotti vanha rovasti lasinsa ja pyydettyään hiljaisuutta lausui:
— Pitäjän sielunpaimenena ja vanhana ystävänä otan itselleni tänäpäivänä oikeuden lausua Kaunialan isännän tervetulleeksi sukunsa kotiin. Me, jotka nyt olemme kokoontuneet näiden vieraanvaraisten tuttujen seinien sisäpuolella, iloitsemme kaikki siitä, että Schöringin suvun perinnäistavat jatkuvat edelleen tarmokkaassa isännässämme. Herra on antanut hänen kokea maanpakoa ja kärsimyksiä, mutta taistelussa on hänen tarmonsa terästynyt. En luule erehtyväni lausuessani sen otaksuman, että Ulrik Schöringin valtikan alaisena Kauniala on jälleen oleva sama, mikä se vuosikymmeniä on ollut — pitäjämme helmi ja ylpeys. Hyvät naiset ja herrat, kohottakaamme tervetuliaismalja Kaunialan isännälle, Ulrik Schöringille.
Hämmästynyt hiljaisuus seurasi rovastin sanoja. Mutta sitten kuului viereisen huoneen ovelta, jonne nuorisolle oli katettu pöytä, oikein intiaanimainen riemuhuuto.
— Hei, hei, eläköön! Eläköön Ulrik Schöring!
Harjulan ja pappilan lapset siinä huusivat, Ulla ylimpänä äänessä. Sitten astui Sarvimäen paroni Ulrikin luo kilistäen hänen kanssaan. Hänen suopeat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. — Iloitsen sukumuistojen puolesta, hän sanoi puristaen isäntänsä kättä.
Toiset vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian oli Ulrik onnittelevan ihmispiirin ympäröimänä. Hän kuunteli heidän mairittelevia sanojaan hajamielisenä. Hänen katseensa etsi Minnaa.
Minna oli kalvennut, mutta Martta kastoi nenäliinansa läpimäräksi ilonkyynelissä. Hänen unelmansa oli toteutunut.
Pastori vei Minnan pieneen sivuhuoneeseen, jossa äiti ja Kristiina täti häntä syleilivät.
— Äiti, tiesittekö te, tiesikö isä tästä? kysyi Minna hiljaa.