Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja lauloi kovalla äänellä:
Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot, koska saavat luottaa, että kaksi vuotta vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.
— Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli Martta.
— Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.
— Älä lörpöttele, vaan tule kiillottamaan isän saappaita.
— Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön, niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja. Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.
— Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä mamselli, se ei kelpaa.
— Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.
Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan harmistuneen katseen.
— Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan jälkeen. — Ja jauhamaan kahvia.