— Kyllä, kyllä, lupasi Ulla. Mutta kahvit saa Lotti jauhaa.
Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla. Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn, loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.
Ja tuolla — Ulla pysähtyi ihastuneena — tuolla kasvoi sinivuokkoja, kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti, yksitellen hän ne poimi.
— Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä terälehtiä.
Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli hänen kaikuvalla äänellä laulavan:
"Ah voi, kuinka kauheasti, suru vaivaa mieltäni, kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani."
Martta pudisti päätään. — Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.
— Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita laulamasta.
— Tyttöjä voisi ainakin kieltää.
Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt hän lauloi, niin että piha raikui.