Pastorin rouva hymyili vesissä silmin.
— Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi, rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?
Kristiina täti taputti hyväntahtoisesti häntä selkään.
— Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen saamaan. Puuttuisi vain — tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, — että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.
— Entä jos Agnes tai Ulrik vielä palaisivat? kysyi Anna arasti.
Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. — Sitä en usko. En ole kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.
— Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi pastori.
— Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.
Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin. Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta.
— Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti isoisäänsä.