Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja. Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman — Gustaavan. Mutta kälyä hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi, ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.
Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä vierailuilla Kaunialassa.
Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi avuttomana sukulaisten armoille — kenen luona hän silloin sai kodin? Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin — hän oli myös kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa — täti avasi mielellään hänelle kotinsa.
Pastori astui huoneeseen keskeyttäen Annan mietteet.
— Kai Kristiina täti jää meille nyt koko päiväksi? kysyi hän.
Kristiina täti ravisti päätään.
— Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.
— Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?
Täti hymähti surumielisesti.
— Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina Blylodhista on vain rauniot jäljellä.