— En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.
— Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi Liisi pisteliäästä.
Martta punastui.
— Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän kotia, tokaisi hän.
Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä. Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.
— Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty ja vaot tasoitettu.
Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui — mutta jokseenkin maailmanlopun ääriä se hipaisi — niin arveli ainakin Lauri poika.
Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:
Yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin tuonne metsään viheriään. Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.
Loppusäveleeseen yhtyivät toiset retkeilijät voimakkaasti ja ponnella.