— Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. — Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?
— Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka.
— Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.
Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.
— Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.
Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi.
— Sinä ihana, ihana — — —, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.
— Ulla, älä istu siinä silmät ummessa. Kuori varpuja.
Martan ääni kutsui tytön arkipäivään.
— Riikka, kysyi Liisi, — onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi muka jokin oikotie Kaunialaan?