— Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa, kun se nyt on vieraitten käsissä.
— Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka kyllä hän sen tietääkin — tässä Riikka alensi ääntään, — koska kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee, navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein selkää karmii, jos kuka kuulee.
Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi kuivasti:
— Juttuja.
— Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.
— Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli kalpea mielenliikutuksesta.
— Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä. Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.
— Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.
— Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.
— Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu, pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat. Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.