— Toinen puoli on vielä jäljellä, hymyili Minna.
— Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.
— Et kai vain — — — Martta pidätti henkeään ihastuksesta. — Ei kai se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.
— Onpa niinkin. Salin mahonkikalustoon. Mitä arvelette?
— Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. — Vanha olisi kyllä vielä kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.
Minna nauroi iloisesti.
— Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. — Olkaa hyvä ja istukaa hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa hyvä. — Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten näyttää kovin hienolta.
— Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti. Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin päällisiin.
Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen, kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan viereensä.
— Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti näyttää rasittuneelta.