— Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. — Mutta malttakaa, kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.
Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen Ulla painautui vuoteeseensa.
— Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen pitkää palmikkoaan. — Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?
Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan näyttääkseen pitemmältä. — Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.
Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.
— Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. — Saat tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle antavat.
— Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. — Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä — Liisi kohotti taaskin pientä vartaloaan — olen luotu muuhun, tiedän sen. Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin pojilla on.
— Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa, huomaan, sanoi Minna hymyillen. — Martta, eikö todellakaan ole mitään mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?
— Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se ehkä jo käykin.
— Vuoden kuluttua olen jo liian vanha, vaikeroi Liisi.