— Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. — Eikä heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.
— Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden ääreen. Ei — minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia, tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi tai — tai lääkäriksi.
Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin häveten omaa rohkeuttaan.
— Herra varjelkoon! huudahti Martta. — Kaikkea sitä kuuleekin. Opi paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.
Minnakin lausui mielipiteensä.
— Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä jokin keino syksyyn mennessä.
— Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa tai postillaa.
Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä. Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää kinastelulla.
— Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan kyynelten kanssa. — Hän pyytää saada lapsensa tänne meille kesäkuukausiksi.
— Meille! huudahti Minna. — Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset meidän vaatimattomassa kodissa?