— Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut, mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. — Markus, älä pälyile tännepäin, paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?
Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle, tummaihoiselle pojalle.
— Nimeni on Mark, kuului hiljainen, mutta päättävä ääni ikkunan luota.
— Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä paitsi…
— Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.
Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä laihalla etusormellaan.
— Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee, Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. — Naimi, sinä panit valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta, muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. — Kolme naulaako niitä mustan pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat kerityt, Liisi?
— Ei vielä.
— Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä. Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä lapsille.
Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi hymyillen: