— Satusilmät!
— Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. — Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen…
— Enkelikö?
— Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta — niin, hän on nähnyt pienen soman talon puutarhoineen.
— Entä minä? kysyi Liisi huvittuneena.
— Sinä — sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän nurmikolla.
— Mitä itse olet nähnyt?
— Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. — Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.
SEITSEMÄS LUKU
— Liisi, mitä sinä teet?