Hänen omat nukkensa — kahdeksan luvultaan — istuivat kaikki suorina, siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.
— Kuule, Lotti, eikö olekin hauskaa, kun Tyyra tulee?
— On, se on hirveän jännittävää, vastasi Lotti.
— Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.
Ulla huokasi uneksiva katse silmissään.
— Ehkä hän tuleekin minun ystäväkseni.
— Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä — kaksitoistavuotias ja sinä olet vain kymmenvuotias.
— Mutta minullapas on Hildu, intti Lotti ja kohotti ylpeänä isoa nukkeaan.
Ulla näytti alakuloiselta.
Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian takkuisia suortuvia.