— Tyyralla on varmaan hyvin kauniita nukkeja, mutisi hän.
Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle ottaakseen vieraat vastaan.
Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa. Jännitys oli suuri.
Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.
— Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt syleillessään talonemäntää. Mutta — kultaseni — kuinka epämukavat ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah — ja tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen — Mon Dieu! — onko hän Minnan sisar — niin perin erilainen.
Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen mielenkiinnolla Lottiin.
— Katsos vaan — hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie, cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]
Kaarlo ja Lauri sivuutettiin lauseella:
— Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. — Joju, sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.
Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä: