— Minulla on nälkä ja uni.
Martta riensi apuun.
— Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti. Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian luonnollinen. — Tule, Joju, tule, Tyyra.
Joju tarttui hänelle tarjottuun käteen, mutta Tyyra pudisti päätään.
— Minä syön täysikasvuisten kanssa, sanoi hän hiukan kopeasti.
— Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. — Ulla, vie sinä Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.
— Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.
Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava, näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen, seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.
Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina! Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. — Tyyran katse oli juuri osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama, sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.
Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.