— Eikö sinulla sitten ole nukkeja? kysyi Ulla.
— Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni. Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.
Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:
— Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.
Ja sydämeen asti loukkautuneena äidintunteissaan Lotti poistui huoneesta.
Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin. Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt kuin Juudas.
Tyyra oli tullut hyvälle tuulelle.
— Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko kotiljongia?
— En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja "Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.
— Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä Helsingissä tanssi.