Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.
Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan juhlallisella äänellä luki Raamattua.
KAHDEKSAS LUKU
— Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan. Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan, mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä minut mukaansa Sveitsiin.
— Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.
— Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen, voin sinulle kertoa.
Annan poskille kohosi hieno puna.
— Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.
— Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen onnistuu päästä hyviin naimisiin.
— Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.