— Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta, niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.
— Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.
— Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.
Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.
— Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän lapset — — —
— Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin muidenkin.
— Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy sanoa — — —
Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.
— Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma, oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet, yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.
— Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan rouva pistävästi.