Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili. Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.
Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai paheksumistaan pelaajien otteilla.
— Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä meidän haltuun, ehdotti Mikko.
— Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa. Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu. Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.
Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.
— Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.
— Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.
— Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!
Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.
Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.