— Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.
Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista hän istui Miilin viereen.
Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla. Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.
Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi keskustella.
— Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on päästävä selvyyteen niin paljosta.
— Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.
— Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.
— Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.
— Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.
Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.