— Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?
— Oi laula, pyysivät toiset.
Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen kaihomielisyys.
Liisi hiipi hiljaa pois.
Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.
* * * * *
— Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa selaillen valokuva-albumia. — Katsopas, miten erilaiset kädet Anna tädillä on kuin minun äidilläni.
Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas, vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet — niin, Tyyra oli oikeassa — ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.
Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.
— Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.