Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta. Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen viereen.
Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän, muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa itsekseen.
Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.
Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?
Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.
Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät. Ja nyt ne puhuivat.
— Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?
Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.
Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden olemme kauneutemme kadottaneet.
Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.