Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon kärsiä maailmassa.
YHDEKSÄS LUKU
Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan, keltaiselle hohtavan maantien.
Silmät sulkeutuvat, hän kuiskaa:
"Metsien kaukainen sini."
Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä maailmasta.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden vaiheilla minnepäin kulkisi.
Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti juoksemaan vuorta alas maantielle.
Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.
Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.