Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:
— Oikeinko totta? Oletko karannut Harjulasta?
Poika nyökkäsi, hänen täyteläiset, kaunismuotoiset huulensa värisivät.
— He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää. Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet, ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.
— Minne sinä nyt aiot? kysyi Ulla osaaottavasti.
— Menen metsiin, asun luolassa, syön marjoja ja juuria. Ja soitan viulua.
Hän osoitti viulukoteloaan.
Ullan posket hehkuivat innostuksesta.
— Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.
Mark loi häneen epäluuloisen syrjäkatseen.