— Et kai sinä petä minua? Naiset ovat petollisia.
Ulla pärskähti halveksivasti.
— Tuo on niin poikien tapaista. Sama se, jos sellaista luulet — — —
Hän käännähti kantapäillään ja lähti astumaan pappilaan päin.
— Ei, ei, älä mene, sanoi poika hätäisesti. Kyllä minä uskon sinua.
— Tule sitten.
He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni, ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.
— Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta — ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun — — — Hän keskeytti puheensa hämillään.
— Aina kun — — —? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla, ilmehikkäillä silmillään.
— Aina, kun olen yksinäinen ja hyljätty.