— Oletko sinäkin yksinäinen ja hyljätty?
Ulla nyökkäsi päätään ja huokasi.
— Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa, joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.
— On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme, ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja vaaleana eikä enää koskaan herää."
Mark nyökäytti ymmärtävästi päätään.
— Entä sitten?
— Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni ja alan keksiä satuja.
— Keksitkö sinä satuja?
— Keksin. Se on hirveän hauskaa.
He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.