— Eikö olekin tämä hauska kätköpaikka? kysyi hän Markilta.
— On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille soittamassa ja nukun täällä öisin.
— Soitatko sinä mielelläsi?
— Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.
— Semmoinenko kuin räätälin Eetu, joka aina soittaa häissä?
— Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.
Ulla näytti huolestuneelta nähdessään pojan synkeät kasvot.
— Kuule, sanoi hän, ei saa kostaa. Se on jumalatonta ja syntistä.
— Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa — koko taloa.
Ulla ravisti päätään.