— Ymmärrätkö, mitä metsä puhuu? kuiskasi Ulla.
— Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää. Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.
— En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.
Sa riida ma reena, su lang lang lang, fa viida, ka reena, so lei.
— Mitä kieltä se on? En ole koskaan sellaista kuullut.
— Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on oma laatimani.
— Se on pelkkää pötyä, koko sävel, siinä ei ole mitään sointua.
— Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. — Hyräilen vain omaksi ilokseni.
Pikkupappilasta kuului päivälliskellon kimeä ääni. Ulla hypähti pystyyn.
— Täytyy rientää kotiin.